Miehet on perseestä. Tai ei, vaan rakastuminen on perseestä. Kirjoitan nyt tästä aiheesta, vaikka kuinka vannoin etten kirjoita. Rakastuneena ei ole kivaa. Ei ainakaan, jos se toinen ei tunne samoin. Katsoin tänään pikkusiskoni kanssa Serranoksen perheestä kertovaa sarjaa, jossa jopa 12-vuotiaat tiesivät, miltä rakastuminen tuntuu. Se tuntuu siltä "kuin sydän hakkaa tuhatta ja sataa ja pysähtyy hetkeksi". Aivan. Miksi en silti osaa ikinä myöntää itselleni olevani rakastunut, ennen kuin on liian myöhäistä? Miksi tv-sarjan 12-vuotiaat pojatkin tajuavat sen, mutta aikuinen nainen ei?

Rakastuin viime syksynä todella kovaa. En jaksa alkaa selittämään koko juttua, koska ensinnäkään se ei ollut mikään suhde missään vaiheessa ja toiseksi se oli vain epämääräinen juttu, ja ilmeisesti kaikki tunteet olivat vain minun puolellani. Mutta olen edelleenkin rakastunut. Minulla on ollut tässä välillä ainakin viisi muuta "juttua", joista yritin väkisin vääntää jotain suhteen tapaista, mutta minkäs teet, kun tunteeni olivat jääneet jollekin ihan toiselle. Selittelen jatkuvasti itselleni, etten ole siihen rakastunut, koska eihän se kovin kummoinen ole ja se on vieläpä ylimielinen paska, mutta lopulta löydän aina itseni itkemästä yksin hetki sen jälkeen, kun olen nähnyt sen jossain. Ja näin tapahtuu ihan liian monta kertaa.

Syksyllä oltiin paljon tekemisissä yhden projektin kautta ja ehkä siksi meillä hetken olikin jotain. Ehdin kuitenkin odottaa enemmänkin. Tämän vuoden puolella ei olla rnää nähty kuin satunnaisesti törmäämällä jossain. Mielestäni se vältteli minua ja eräänä hieman humalaisena iltana menin avautumaan sille täysin. Sanoin, että olisin halunnut sen kanssa jotain enemmänkin. Ja sanoin, että tykkään siitä. Ja suutelin sitä taas. Ja tein taas itsestäni typerän. Ja se vaan nautti saamastaan huomiosta ja sanoi ettei meistä tule koskaan mitään. Ja että sillä on ollut muitakin minun jälkeen. En minä ole sille mitään.

Suutuin sille vähän. Törmättiin sitten yhtäkkiä jatkuvasti joka paikassa ja juteltiinkin. Olin aika vaivaantunut. Kunnes tuli se viimeinen niiti. Ihan kuin ei muutenkaan olisi ollut vaikeata nähdä sitä. Törmään siihen yhdellä keikalla, jossa se tulee suoraan minun eteeni sen UUDEN tyttöystävänsä kanssa lääppimään. Välillä se kehtaa kääntyä muhun päin ja kysyä, että onko se eessä. Saan kiukultani ja itkuni pidätykseltä sanottua vain "et", vaikka sisimmissäni potkin ja huusin sille, että menisi sen uuden horonsa kanssa vaikka helvettiin siitä pilaamasta mun keikkaa. Teki mieli lähteä itkien kotiin, mutta sinnittelin keikan loppuun asti katsellen niiden lääppimistä jopa hitaiden kappaleiden aikana. Tunsin itseni jälleen niin nöyryytetyksi, mutta nyt päätin etten sano tai tee mitään. En anna sen huomata että välitän. Olin myöhemmin kuin en huomaisikaan sitä eikä siitä ole nyt kuulunutkaan. Mutta miten voin lopullisesti unohtaa, kun se asuu naapuritalossa ja saan joka päivä pelätä milloin törmään siihen ja sen tyttöystävään? Luulen näkeväni niitä muutenkin joka paikassa. Yritän keksiä miten saisin sen mustasukkaiseksi, mutta ei minulla ole ketään kenen kanssa se onnistuisi. Aina törmään siihen, kun olen yksin, hieman maassa ja räjähtäneen näköinen ja kävelee sen tytön kanssa niin onnellisen näköisinä vastaan. Miksi en voi koskaan törmätä siihen silloin kun kävelen poikapuolisen kaverini kanssa? Miksi en silloin, kun olen laittautunut ja minulla on hauskaa kavereideni kanssa? Miksi en silloin kun suutelen jotakin toista? Miksi elämä ei mene niin kuin haluan?

Pari kaveria on sanonut, että jos oikeasti haluaa jonkun ihmisen, pitää taistella siitä. Pitää tehdä kaikkensa, että saisi sen. Mutta auttaisiko se mitään? Jos se on jo sanonut minulle, ettei meistä tule koskaan mitään, kannattaako edes yrittää? Toisaalta välillä tuntuu, että sillä voisi olla jotain, edes todella pieniä, tunteitä minua kohtaan ja jos se huomasi, että tykkään siitä, ehkä sekin kiinnostuisi? Tai sitten tekisin itsestäni taas typeryksen. Minua on loukattu ja petetty niin monesti tässä elämässä, etten kovinkaan vapaaehtoisesti hakeudu sellaisiin tilanteisiin, että se voisi tapahtua taas uudestaan ja uudestaan. En vaikka kuinka rakastaisin. Sillä vaikka minä rakastan, ei se auta, koska suhteessa jossa toinen ei ole niin paljon mukana, joutuu toinen kärsimään paljon enemmän. Senkin olen omasta kokemuksesta huomannut.
Ja hassuinta tässä on, että vaikka minulla on ollut paljon miehiä ja "juttuja", en ole koskaan kunnolla seurustellut tai rakastunut niin kuin nyt rakastuin.

Haluan aina tehdä kaikki uudet asiat kunnolla ja huolella loppuun asti. Niin haluan myös tehdä tämän uuden harrastukseni, bloggauksen (sanotaanko sitä oikeasti sillä nimellä?) kohdalla. Eli kirjoitan monitasoisia, oivaltavia ja sivistyneitä tekstejä kuten kunnon kirjoittajan kuuluukin tehdä. Ja nyt mua alkaa naurattaa. Ensimmäiset merkinnät ehkä kuulostavat vielä suhteellisen järkevän (?) ihmisen aikaansaannoksilta, mutta odottakaas vain kun pääsen kunnolla perille tähän juttuun. Ette voi enää välttyä lukemasta jatkuvista ihmissuhdekriiseistäni, tulevaisuuden suunnitelmien epävarmuudesta, miesten kusipäisyydestä ynnä muusta, joista jokainen naisten lehtikin kirjoittaa. Tulette varmasti vielä kuulemaan, miten jokainen kaksilahkeinen (tarkoitan niitä miehiä) tulisi manata helvetin alimmille kerroksille, miten surkealaatuista ripsiväriä nykyään kaupoissa myydään ja miksi asuinpaikkakunnaltani puuttuvat ne parhaimmat vaateliikkeet. Mutta yritän olla fiksukin. Ja siis olenhan minä, yleensä vain ne kaikista tyhmimmät ja turhimmat asiat ärsyttävät tässä elämässä. Mutta onneksi on olemassa ihanat nettipäiväkirjat, joihin voi tuntojaan purkaa siinä toivossa että niitä joku jossain innokkaana lukisikin.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Mutta alkuun voisin kertoa nimeni alkuperästä. En puhu nyt oikeasta etunimestäni (koska tämähän on anonyymi blogi), vaan nimimerkistäni. Sanaga. Googlasin sanan ja rakas hakukoneeni ilmoitti sen olleen jonkin sortin rahtialus. Rahtialus? Ihan tätä en kyllä hakenut. Luulin nimittäin keksineeni sanan itse. Hykertelin jo mielessäni kuinka kekseliäs olinkaan, miten kukaan ei ole koskaan voinut keksiä tuota sanaa aikaisemmin! Ja nyt selviää että se on jo keksitty! Ja jo viime vuosituhannella! Aika paskaa tuuria. Mutta varmasti ne insinööripojat, jotka laivaa rakensivat, eivät ole hoksanneet mitä sana voisi tarkoittaa. En tiedä, onko sillä oikesti jo jokin merkitys, mutta itse keksin sille uuden! Olen lukenut kieliä aika paljon, muun muassa viron kieltä ja sana tulee jollain tavalla sieltä. Virossa kun pääte -ga merkitsee komitatiivia, eli suomen kielen vastine -neen. Esimerkkinä vaikka "lapsineen" ja viroksi "lapsega". No, kun suomen kielessä puhutaan paljon nykyään, että ollaan jonkun kaa eikä kanssa, niin tästä se idea lähtee. Voin sanoa "lapsen kaa", mutta kun suomen kielessä sanat pyrkivät koko ajan lyhenemään, sanoisin että kyseinen virke on jossain vaiheessa muuttunut muotoon "lapsenka" ja miksei siinä tapauksessa voisi ottaa käyttöön viron komitatiivia: lapsenga? Hieman eri asiaahan se tarkoittaa (lapsineen ja lapsen kanssa), mutta periaatteessa aika lähellä. Ja siitä siis nimimerkkini tulee. Kun sanon "sananga", tarkoitan sanojen kaa, joka kuvaa blogiani hyvin. Olen tekemisissä opiskelujeni ja töiden puolesta paljonkin sanojen ja kielen kanssa, mutta myös arkielämässä kohtaamme paljon sanoja ja etsimme niiden takaa merkityksiä. Ja tässä blogissanikin olen aivan varmasti sanojen kaa, välillä huonompien, välillä parempien.

 

Voisin kirjoittaa varmaan kokonaisen kirjan sanoista ja mikä merkitys niillä on, mutta taidan lopettaa sen jo alkuunsa, koska kokemuksesta olen huomannut, että aihe ärsyttää muita helposti. Otankin aivan päinvastaisen aiheen esille, nimittäin sanattomuuden. Uusimmassa Trendissä oli kolumni puheliaista ja hiljaisista ihmisistä. Puhelias kolumnisti antoi aika mielenkiintoisen näkökulman aiheeseen: "hiljaset ihmiset vaikuttavat usein viisaammilta, mutta eivät he ole. Heillä ei vaan ole mitään sanottavaa." Jotenkin noin se meni. Jäin miettimään tätä asiaa. Se taitaa olla totta, että hiljaisista ajatellaan helposti, että heidän aivonsa varmasti raksuttavat koko ajan ja heidän täytyy olla todella fiksuja. Mutta kuka tämän todistaa? Yleensä tyhmät ihmiset stereotypisoidaan puheliaiksi, ja päin vastoin. Mutta eikö olisi todennäköisempää, että tyhmä ihminen olisi hiljaa, koska hänellä ei yksinkertaisesti ole mitään sanottavaa kun taas viisas puhua pulpattaisi kaikki viisautensa muidenkin kuultaville? Hiljaisten viisaudesta voin antaa konkreettisenkin esimerkin. Muutamia kertoja olen jossain juhlissa (bileissä, ryyppäjäisissä..) iskenyt silmäni aika hiljaiseen mieheen, koska hän on vaikuttanut mielenkiintoiselta. Aivan, mielenkiintoiselta! Hiljaiset ovat mielenkiintoisia, koska emme saa heistä heti kaikkea irti. Tiedämme, että varmasti siellä pinnan alla piilee vaikka mitä ja haluamme selvittää mitä se on. Harmikseni nämä miehet eivät osoittautuneet lopulta tavallisia tallaajia kummemmiksi ja kaikki unelmani persoonallisen syvällisestä miehestä romuttuivat.

Itsekin olen joskus aika hiljainen, riippuu seurasta. Yleensä puhua pulpatan paljon, joskus aika paljon ja harvoin vähän. Silloin kun olen täysin uudessa seurassa - ja varsinkin sivistyneessä sellaisessa - tuntuu, että joutuu varomaan ja miettimään sanojaan, ja joskus silloin hiljaisuus on helpompaa. Tosin muutamia kertoja olen huomannut, että hiljainen minä taitaa vedota joihinhin toisen sukupuolen edustajiin: varmasti hekin miettivät miten mielenkiintoiselta vaikutankaan. Harmikseen nekin varmaan joutuvat pettymään. Silloin kun minulla on näitä hiljaisia hetkiä, kuulen paljon lauseita: "sä vaikutat niin salaperäiseltä". Hmm. Mietin aina että mikä minussa olisi sitten sellaista viettälevän salaista. Enkä keksi muuta kuin että olen oikeasti vain ihan tavallinen tyttö, joka yrittää näyttää ja kuulostaa fiksulta.

 

Ja joka sortui jo ensimmäisessä blogimerkinnässään pohtimaan miesasioita. Itsehillintä on yhtä huonoa luokkaa kuin karkkien syömisen hillintä. Ei ne vaan onnistu.