Miehet on perseestä. Tai ei, vaan rakastuminen on perseestä. Kirjoitan nyt tästä aiheesta, vaikka kuinka vannoin etten kirjoita. Rakastuneena ei ole kivaa. Ei ainakaan, jos se toinen ei tunne samoin. Katsoin tänään pikkusiskoni kanssa Serranoksen perheestä kertovaa sarjaa, jossa jopa 12-vuotiaat tiesivät, miltä rakastuminen tuntuu. Se tuntuu siltä "kuin sydän hakkaa tuhatta ja sataa ja pysähtyy hetkeksi". Aivan. Miksi en silti osaa ikinä myöntää itselleni olevani rakastunut, ennen kuin on liian myöhäistä? Miksi tv-sarjan 12-vuotiaat pojatkin tajuavat sen, mutta aikuinen nainen ei?

Rakastuin viime syksynä todella kovaa. En jaksa alkaa selittämään koko juttua, koska ensinnäkään se ei ollut mikään suhde missään vaiheessa ja toiseksi se oli vain epämääräinen juttu, ja ilmeisesti kaikki tunteet olivat vain minun puolellani. Mutta olen edelleenkin rakastunut. Minulla on ollut tässä välillä ainakin viisi muuta "juttua", joista yritin väkisin vääntää jotain suhteen tapaista, mutta minkäs teet, kun tunteeni olivat jääneet jollekin ihan toiselle. Selittelen jatkuvasti itselleni, etten ole siihen rakastunut, koska eihän se kovin kummoinen ole ja se on vieläpä ylimielinen paska, mutta lopulta löydän aina itseni itkemästä yksin hetki sen jälkeen, kun olen nähnyt sen jossain. Ja näin tapahtuu ihan liian monta kertaa.

Syksyllä oltiin paljon tekemisissä yhden projektin kautta ja ehkä siksi meillä hetken olikin jotain. Ehdin kuitenkin odottaa enemmänkin. Tämän vuoden puolella ei olla rnää nähty kuin satunnaisesti törmäämällä jossain. Mielestäni se vältteli minua ja eräänä hieman humalaisena iltana menin avautumaan sille täysin. Sanoin, että olisin halunnut sen kanssa jotain enemmänkin. Ja sanoin, että tykkään siitä. Ja suutelin sitä taas. Ja tein taas itsestäni typerän. Ja se vaan nautti saamastaan huomiosta ja sanoi ettei meistä tule koskaan mitään. Ja että sillä on ollut muitakin minun jälkeen. En minä ole sille mitään.

Suutuin sille vähän. Törmättiin sitten yhtäkkiä jatkuvasti joka paikassa ja juteltiinkin. Olin aika vaivaantunut. Kunnes tuli se viimeinen niiti. Ihan kuin ei muutenkaan olisi ollut vaikeata nähdä sitä. Törmään siihen yhdellä keikalla, jossa se tulee suoraan minun eteeni sen UUDEN tyttöystävänsä kanssa lääppimään. Välillä se kehtaa kääntyä muhun päin ja kysyä, että onko se eessä. Saan kiukultani ja itkuni pidätykseltä sanottua vain "et", vaikka sisimmissäni potkin ja huusin sille, että menisi sen uuden horonsa kanssa vaikka helvettiin siitä pilaamasta mun keikkaa. Teki mieli lähteä itkien kotiin, mutta sinnittelin keikan loppuun asti katsellen niiden lääppimistä jopa hitaiden kappaleiden aikana. Tunsin itseni jälleen niin nöyryytetyksi, mutta nyt päätin etten sano tai tee mitään. En anna sen huomata että välitän. Olin myöhemmin kuin en huomaisikaan sitä eikä siitä ole nyt kuulunutkaan. Mutta miten voin lopullisesti unohtaa, kun se asuu naapuritalossa ja saan joka päivä pelätä milloin törmään siihen ja sen tyttöystävään? Luulen näkeväni niitä muutenkin joka paikassa. Yritän keksiä miten saisin sen mustasukkaiseksi, mutta ei minulla ole ketään kenen kanssa se onnistuisi. Aina törmään siihen, kun olen yksin, hieman maassa ja räjähtäneen näköinen ja kävelee sen tytön kanssa niin onnellisen näköisinä vastaan. Miksi en voi koskaan törmätä siihen silloin kun kävelen poikapuolisen kaverini kanssa? Miksi en silloin, kun olen laittautunut ja minulla on hauskaa kavereideni kanssa? Miksi en silloin kun suutelen jotakin toista? Miksi elämä ei mene niin kuin haluan?

Pari kaveria on sanonut, että jos oikeasti haluaa jonkun ihmisen, pitää taistella siitä. Pitää tehdä kaikkensa, että saisi sen. Mutta auttaisiko se mitään? Jos se on jo sanonut minulle, ettei meistä tule koskaan mitään, kannattaako edes yrittää? Toisaalta välillä tuntuu, että sillä voisi olla jotain, edes todella pieniä, tunteitä minua kohtaan ja jos se huomasi, että tykkään siitä, ehkä sekin kiinnostuisi? Tai sitten tekisin itsestäni taas typeryksen. Minua on loukattu ja petetty niin monesti tässä elämässä, etten kovinkaan vapaaehtoisesti hakeudu sellaisiin tilanteisiin, että se voisi tapahtua taas uudestaan ja uudestaan. En vaikka kuinka rakastaisin. Sillä vaikka minä rakastan, ei se auta, koska suhteessa jossa toinen ei ole niin paljon mukana, joutuu toinen kärsimään paljon enemmän. Senkin olen omasta kokemuksesta huomannut.
Ja hassuinta tässä on, että vaikka minulla on ollut paljon miehiä ja "juttuja", en ole koskaan kunnolla seurustellut tai rakastunut niin kuin nyt rakastuin.